Minä itse

Mistä  tulee nimi tälle blogille? Hiustyylini on muuttunut jatkuvalla syötöllä koko elämäni ajan ja kerran kauppareissulla pieni lapsi kysyi äidiltään, että milloin tuolle peikolle kasvaa häntä? Eipä siihen muuta tarvittu. Tässä siis esittäytyy ei enään niin pieni peikkolapsi.

Mitäpä itsestäni kertoisinkaan?

Olen 27-vuotias neitonen Lahdesta, mutta alunperin Orimattilan Heinämaalta. Hämäläiseksi en itseäni miellä, sillä äitini on kasvattanut minut karjalaiseksi ja onneksi niin. 

Elikkäs käsityöläinen minusta tuli kolmen tai neljän ikäisenä, kun mummoni asetti eteeni ensimmäisen ihka oman pitsityynyni. Nypläyksestä ja askartelusta kaikki siis alkoi. Seurakunnan päiväkerhossa olin kolme vuotiaasta aina esikouluun asti ja siellä pääsin tutustumaan askartelun ihmeelliseen maailmaan. Olen onnistunut jopa säilyttämään muutamia töitä yli 20 vuoden takaa. Kerhossa pääsin myös leikkimään muiden kylän lasten kanssa. Olen ollut yksinäinen susi jo syntymästä lähtien, sillä minua ei siunattu sisarilla. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle ongelma, sillä rakastin touhuta kaikenlaista ihan yksinäni. Isäni vanhemmilla hoidossa ollessani pääsin hoitamaan maatilan eläimiä. Hevosia, lampaita, kanoja... Joukossa oli yksi kukkokin, joka otti asiakseen jahdata minua takaa aina, kun mummon silmä vältti. Siispä jätin kanat rauhaan. Ei minusta hevostyttöä saanut aikaiseksi, mutta pidin hevosten kanssa leikkimisestä. Kyllä, leikkimisestä. Niitä oli mukava katsella sekä paijata, jos koni salli sen. Olen maalaishörhö, tiedetään. 

 Vaikka iän karttuessa on ollut vauhtia ja vaarallisiakin tilanteita niin rakkaus käsillä tekemiseen on pysyt tiukasti paikoillaan. Alakoulussa loistin aina kuvaamataidon tunneilla ja sama tahti jatkui yläkoulussakin. Siispä peruskoulun lopetettuani pääsin onnellisesti aloittamaan opiskelut Tiirismaan lukiossa kuvaamataidon luokalla. Taiteet veikin suurimmaksi osaksi huomioni. Loppujen lopuksi aikaa ja kiinnostusta ei tuolloin enään riittänyt muulle opiskelulle. Lukio-opinnot jäivät siis kesken, mutta tänä päivänäkään en kadu vuosia tuossa oppilaitoksessa. Jälkeen päin voin rehellisesti sanoa, että se oli hyvä paikka varttua, kehittyä ja nähdä maailma uusin silmin. Peruskoulusta päässeenä olin vain yksinkertaisesti liian nuori tietämään mitä haluan tehdä, joten ammattikouluun pyrkiminen oli omasta mielestä turhaa edellä mainittujen syiden vuoksi. Ei oppi ojaan kaada vaikka kesken jäisikin.

Aikani lukion jälkeen keskittyi lähinnä töiden tekemiseen sekä uusien haasteiden ottamiseen. Tarvitsin toisin sanoen tahtoa opiskeluun, joten keskityin töiden tekemiseen. Tuona aikana pidin myös etäisyyttä taiteelliselle minälle. Inspiraatiot ja ideat kestää kasvaa ja kehittyä, joten silloin on turha painostaa itseä luomaan mitään.

Jahka aikani tuli täyteen, lupasin itselleni ryhtyä toimeen. Kävinkin silloin pyörähtämässä ravitsemusalan koulutuksessa, mutta melkein heti huomasin olevani täysin väärillä jäljillä. Tuolloin koin myös henkisen romahduksen jolloin jouduin hakeutumaan lääkärin pakeille ongelmien vuoksi. Hoidot aloitettiin ja paraneminen siinä ohella. Kuitenkin lähdin liian aikaisin liikkeelle hakeutuessani taidekehystys artesaanin opintoihin. Vaikka ongelmia olikin, huomasin löytäneeni pienen kipinän opiskeluun. Työ koulussa oli mielenkiintoista ja paiskinkin töitä ahkerasti. Niin sanotusti sairasvuoteelta liian varhain nouseminen kuitenkin kostautui ja jouduin luopumaan leikistä. Jälkeen päin totesinkin, että vaikka työ tuolla olikin mielenkiintoista niin siinä ei ollu kaipaamaani haastetta ja lopuksi en päässyt tarpeeksi toteuttamaan omaa taiteellista minääni.

Nyt parantuminen ja omien ongelmien käsitteleminen on loppu ja tiedän mitä tehdä. On hämmentävää tajuta näin myöhään, että vastaus on ollut koko ajan silmieni edessä. En vain ole nähnyt sitä. Tai vaihtoehtoisesti nyt olen avannut silmäni ja sisimpäni minulle ominaiseen mahdollisuuteen. Kiitos tästä kuuluukin toimintakeskus Vesculle, jossa pääsin kokeilemaan kaikkea minulle kiinnostavia asioita. Oli huimaa löytää oma tieni niin monen mutkan jälkeen. Onnekseni tänä päivänä on mahdollista opiskella minkä ikäisenä vain. Nyt otetaankin naisesta mittaa pääsenkö aloittamaan taipaleeni unelmieni tiellä, jalometallien satumaiseen maailmaan. Aioin toisinsanoen opiskella itseni kulta- sekä hopeasepäksi ja mahdollisesti myös kaivertajaksi. Eikä muiden korujen tekeminen lopu silloinkaan.

Jalometallit eivät tietenkään ole ainoa kiinnostukseni kohde vaan askartelumassa ja helmet ovat arjessa sekä juhlissa vahvasti mukana. Helmityöskentelyllä oli helppo aloittaa korujen teko, joten niitä on syntynyt läjäpäin odottamaan käyttöä. Jahka eri tekniikat tulivat tutuiksi niin piti siirtyä seuraavaan haasteeseen, massoihin. Huomasinkin, että massailulla on vain mielikuvitus rajana. Massoista voi tehdä lähestulkoon mitä vain. Jatkuvasti tulee uusia ideoita, mutta välillä tuntuu, ettei niitä millään kerkeä tehdä heti idean saavuttua. En siis toisin sanoen poistu kotoani ilman paperia ja kynää. Ideat on pakko saada paperille, jottei ne unohdu.

Paljon olen nähnyt ja kokenut, mutta paljon on vielä edessä. Tervetuloa siis seuraamaan, mitä kaikkea hauskaa ja hullua matkan varrelle sattuupi!